Jaksan kirjoittaa Venäjästä kauniisti!

Jaksan, vaikka Venäjällä on kaikki huonosti: LGBT, ihmisoikeudet, korruptio, konservatismi, sananvapaus… (Viimeksi tänään journalistiikan tunnilla oli puhetta sananvapaudesta ja tutkivasta journalismista: ”Tutkivan journalismin harjoittaminen on valinta. Koska tutkivan toimittajan on oltava tietoinen, että työssään hän asettaa oman, ja läheistensä, sekä perheensä hengen uhanalaiseksi.” Kirjoittakaa ylös, oppilaat.)

Olen viime aikoina törmännyt moniin kolumneihin, facebook -päivityksiin, ja blogikirjoituksiin, joissa henkilöt, jotka ovat aiemmin olleet ns. Venäjää ”puolustelemassa” ja joilla on ollut tiiviit suhteet Venäjään työnsä tai muun elämänsä kautta, ovat ilmoittaneet kärsivällisyytensä vihdoin loppunеen. Monet heistä kirjoittavat siitä, miten Venäjä on mennyt nyt liian pitkälle ja miten heidän on vaikea katsoa Venäjää enää sellaisen kuin ennen. On ihmisiä, jotka eivät halua enää edes matkustaa Venäjälle viimeaikaisten tapahtumien myötä. Venäjästä on tullut paha. Koska siitä on tullut ”vihollinen”.

Minä olen noiden juttujen myötä myös itse miettinyt omaa suhtautumistani Venäjään tällä hetkellä. Että teenkö minä väärin, kun asun Venäjällä, ostan venäläisiä tuotteita (ja vieläpä suomalaisella opintotuella!) ja opiskelen Venäjän valtiollisessa yliopistossa?

En. Sillä minä jaksan kirjoittaa Venäjästä kauniisti. JOPA Krimin laittoman miehityksen jälkeen.

Voin kirjoittaa kauniisti esimerkiksi hienoista ihmisistä ja tapahtumista. Esimerkiksi Delai film –dokumenttielokuvafestivaalista (josta myös Erkka Mikkonen kirjoitti Yle Uutisten nettisivuilla 27.10.2014). Jo viimevuonna, kun kävin ensimmäistä kertaa noilla festivaaleilla, sain tapahtumasta erittäin hyvän vaikutelman. Tunnelma oli mukavan kotikutoinen, olo oli hyvin tervetullut ja muut osallistujat olivat vähintään yhtä innoissaan kuin minä. Elokuvafestivaali keskittyi nimenomaan esittämään kansalaisaktivismia käsitteleviä elokuvia. Ajattelin jo silloin kyseisen festivaalin olevan yksi erinomainen esimerkki siitä, että täällä venäjälläkin on kulttuuritekijöitä, joita huolestuttaa maan tilanne ja jotka aktiivisesti toimivat sen puolesta, että keskustelua tästä tilanteesta käytäisiin enemmän. VAU, HIENOA!

Yleisradion juttu ei kuitenkaan keskittynyt tähän kokemaani VAU –elämykseen, vaan siihen, miten Venäjällä hankaloitetaan joidenkin elokuvien näyttämistä. Delai film – festivaaleilla esityslupaa vaille jäi muun muassa LGBT -nuorista kertova venäläinen dokumenttielokuva. Syy tähän on kesällä tullut uusi laki, jonka mukaan julkisesti Venäjällä esitettävillä ja vuokrattavat elokuvilla oltava ns. ”vuokrauslupa”. Ilman tätä kyseistä lupaa elokuvaa ei saa esittää. Esimerkiksi elokuville, joissa kirjoillaan, ei välttämättä anneta tuota ”vuokrauslupaa”, sillä kiroileminen elokuvissa on Venäjällä kielletty.

Delai film –elokuvafestivaaleilla oltiin kuitenkin ovelampia, ja kielletytkin elokuvat voitiin näyttää antamalla katsojien katsoa ne itse tietokoneelta. Laki ei nimittäin kiellä elokuvien katsomista itse, vaan ainoastaan niiden vuokraamisen ja esittämisen julkisesti.

”Venäjällä vainottu ja ulkomailla kiitelty”, Mikkonen kirjoittaa esityslupaa vaille jääneestä LGBT –elokuvasta Deti 404. Tämä on tietysti erittäin tärkeä uutinen ja uusi laki elokuvien esittämisestä on huolestuttava askel kohti mahdollista ennakkosensuuria Venäjällä. Sitä en kiistä. Mutta suoraan sanoen harmitti, kun luin tuon kyseisen yleisradion artikkelin. Että noinkin hienosta tapahtumasta, kuin Delai film –dokumenttielokuvafestivaalista onnistuttiin Suomen mediassa kirjoittamaan noinkin negatiivinen ja venäjäinhoa kiihottava juttu. Höh.

Myös ensi viikonloppuna Moskovassa alkaa yksi riemastuttava tapahtuma. Nimittäin kolmatta kertaa tänä vuonna järjestettävä aktivistitaiteen festivaali MediaUdar. Se on yhteiskunnallisia teemoja käsittelevien paikallisten ja ulkomaalaistenkin taiteilijoiden kohtauspaikka, jonka yhteydessä järjestetään näyttelyitä, työpajoja ja luentoja. Festivaalin aiheita ovat muun muassa ihmisoikeudet, sananvapaus, taiteenvapaus, kansalaisliikkeet ja feminismi. Festivaalin järjestäjät ovat itsekin nuoria nykytaiteilijoita. Odotan innolla, mitä tuon yli viikon kestävän festivaalin pitää. Tulkaahan Suomestakin tutustumaan paikalliseen nuorisoon MediaUdarissa! Jos ette kuitenkaan tällä kertaa pääse paikalle, mutta aihe kiinnostaa, niin voin ensiviikolla jakaa tällä sivullani omia kokemuksistani kyseisestä tapahtumasta.

Vaikka voisihan siitäkin tietysti kirjoittaa jutun, joka käsittelisi vain Venäjän kauheutta. Esimerkiksi sitä, miten vaihtoehtotaide Venäjällä on ajettu nurkkaan ja mitä kaikkia ongelmia festivaalin järjestämisessä oli. Kyllä niitä nimittäin varmasti oli. Ja tärkeä aihe sekin,

Mutta miksei kirjoittaa myös siitä, miten hienojen arvojen puolesta monet ihmiset Moskovassa tuon festivaalin avulla taistelevat!

Voi olla, että nenälleni on Moskovan taivaasta tänään tipahtanut vaaleanpunaiset lasit. Mutta tällainen ajatus minulle nyt tuli: haluaisin hyviä uutisia. Positiivisia uutisia Venäjältä. Varsinkin silloin, kun siihen todella on aihetta. Realistinen kuva itänaapurista ja sen asukkaista on tärkeä.

Että koitetaan olla maalaamatta piruja seinille, jooko. Vaikkei Venäjästä, niinkuin monesta muustakaan maasta, jaksa aina puhua kauniisti.

Mainokset

Kaikki voi alkaa lutikasta

Viimeiselle päivitykselleni jatkumoksi jatkan taas yliopisto –aiheella. Voinee kai siitäkin jotain päätellä.

Täytin vuosia ja löysin paikan, jossa pilkku tulee aina liian aikaisin ja josta poispäin tullessa matka tuntuu pitkältä. Nimittäin kirjaston. Perjantai-iltaa vietin siellä sulkemisaikaan asti, jonka jälkeen tykkäsin kaverini facebook –päivityksestä ”Perjantai. Nyt nukkumaan…” Lauantai-iltana jäin kotiin lukemaan läksyjä.

Täytin 22, en sen enempää. Kyse ei siis voi olla mummioitumisesta. Onneksi keksin, mistä kenkä puristaa. Kyseessä on niinkin positiivinen asia, kuin kielitaito! Opiskelusta on nimittäin sen johdosta tullut yllättäen aika kiinnostavaa. Huonojen opettajienkin aineet saavat uusia ulottuvuuksia, kun oppimateriaaleja voi lukea purematta hammasta katki. Ja mikä parasta, puhekammo tunneilla alkaa laantua ja olen alkanut ottaa osaa seminaareilla käytäviin keskusteluihin. Luulen, että juuri jälkimmäinen on vaikuttanut eniten opiskelumotivaation huimaan nousuun.

Keskusteluun osallistuminen on johtanut paljon mitä erilaisimpiin tilanteisiin seminaaritunneillamme. Muun muassa etiikan opettaja on ruennut kiinnittämään tarkemmin huomiota sanoihinsa. Tai ainakin huomaamaan silloin tällöin lausuntonsa olevan ristiriidassa kyseisen oppiaineen kanssa. Viimeksi osoitin vastarintaa hänen puhuessaan naistoimittajien taipumuksesta kirjoitta huonoja juttuja. (Kyse oli naisen kirjoittamasta uutisesta jonkun paikallisen julkkiksen botox huulista.) ”Joo, tiedän kyllä että sanoin vähän epäkorrektisti. Hmm… Mutta oikeastaanhan siis sanoin sen ihan tarkoituksella vaan, että huomaatteko. Sinä huomasit! Hyvä!” J ”Ja loppujen lopuksi onhan naisilla kuitenkin taipumus olla miehiä kiinnostuneempia ulkonäöstä.”

Uskokaa tai älkää, mutta kehuskelu ei ollut perimmäinen päämäärä tässä kirjoituksessani. Silti on kuitenkin aivan pakko mainittava vielä, että saavutusten lista kasvaa nyt myös ensimmäisellä venäjänkielisellä julkaisulla. Vaikka kyseessä onkin vain yliopistomme lehdessä julkaistava kevyehkö artikkeli, tämä on silti suuri merkkipaalu kaksikymmentäkaksivuotisessa elämässäni. En osannut vielä pari vuotta sitten kuvitellakaan, että tämä voisi olla mahdollista.

Tämä historiallinen artikkelini on henkilökuva eräästä yliopistomme ulkomaalaisesta opiskelijasta, jonka tarina paljastui erittäin mielenkiintoiseksi. Kyseinen henkilö on kotoisin Turkista, jossa valmistuttuaan yliopistosta tietokoneohjelmoijaksi, sai sattumalta käsiinsä englanninkielisen käännöksen Majakovskin näytelmästä Klop (lutikka). Teos teki häneen suuren vaikutuksen ja hän keksi, että se on käännettävä turkiksi, sillä olihan suuri menetys, että turkinkielistä käännöstä ei ollut niin upeasta teoksesta saatavilla. Tuolla hetkellä turkkilaispoika ei kuitenkaan osannut sanaakaan venäjää ja kääntääkseen kyseisen teoksen päätti opetella venäjän kielen. Niin hän päätyi yliopistoomme opiskelemaan ensin kieltä ja myöhemmin sitten kirjallisuutta. Nyt hän on omaksikin yllätyksekseen asunut Venäjällä jo vuosia ja kääntänyt venäläistä kirjallisuutta turkin kielelle. Hän on venäläisen kirjallisuuden ja historian todellinen tuntija.

Kohtaaminen kyseisen henkilön kanssa ei ainoastaan poikinut lehtijuttua, vaan antoi myös potkua omaan opiskeluuni. Kaikki voi alkaa lutikasta!

Mutta taas, jottei menisi liian kirjaviisaaksi, niin on puolusteltava itseäni ja mainittava, että kyllä vapaa-ajan vietto muuallakin kuin kirjastossa on vielä mieleeni! Muun muassa muutama viikko takaperin sattui oikein musiikkirikas lauantaipäivä. Kävin alkuillasta Televizorin keikalla, josta suuntasin suoraan Arkady Kotsin levynjulkkareille. On kehuttava molempia. Sekä klassikko Televizoria, että uutta voimaa puhkuvaa Kotsia. Jälkimmäisellä keikalla tunnelma yleisössä oli hyvin erityinen; pieni kapakka täynnä antifasisti-vasemmistolaisbändin paikallisia faneja. Eli lähinnä kaikki toisilleen tuttuja ihmisiä… Piirit ovat tässä suurkaupungissa pienet.

Samana lauantaiyönä hyppäsin vielä Pietarin junaan, jossa päädyin sattumalta samaan vaunuun Cannibal Corpse -yhtyeen kanssa. (Juu, tässä voin häpeällisesti ilmoittaa, etten ollut kuullut moisesta death metal -klassikosta ennen sanaakaan. Se on kuulemma suuri aukko yleissivistyksessä.) Joka tapauksessa mukavan oloista porukkaa, joilta sain kuulla heidän Venäjän keikkojen peruutuksesta ennen seuraavan aamun otsikoita. He olivat juuri tulossa Moskovan keikalta, jossa 15 000 päinen fanijoukko joutui pettymään, kun esiintyminen yllättäen peruttiin juuri ennen ensimmäistä sointua. Virallinen syy oli huumeratsia, mutta todellisena syynä bändi itse piti heidän rajuja lyriikoitaan, jotka kuulemma häiritsivät ”erästä ortodoksi-aktivistia”. He kertoivat myös muista kummallisista ja valitettavista peruutuksista Venäjän kiertueensa aikana.

Yliopisto on vihdoin alkanut. Ja vapaa-ajan aktiviteeteistä ei ole taas pulaa, hurraa! Pehmeä alku on jo kaukana, ja ovat alkaneet yöriennot kirjoitustehtävien parissa. Mutta kunhan tuo venäjäksi kirjoittaminen tästä alkaa luistaa kuin tanssi, niin eivät nuo kolme artikkelia viikossa enää tunnu sitten missään. Ja onhan viikossa sentään yksi vapaapäiväkin, sunnuntai!

Uuden kurssin ensimmäinen tunti alkaa tavallisesti näin: ”Tämä kurssi kesti aikaisemmin kokonaisen vuoden, mutta tänä vuonna kestoksi on laitettu vain yksi lukukausi, eli puolet vähemmän. Opetussuunnitelma ei kuitenkaan ole sisällöllisesti muuttunut.” Muutoksen tuulia siis meidän yliopistossa. ”Toisin sanoen sama määrä töitä vähemmässä ajassa. Koko 1800 luvun venäläinen kirjallisuus tämän syksyn aikana. Ai, ettekö te viimevuonna käynytkään 1700-lukua?! Olis teidän kyllä tuon uuden opetussuunnitelman mukaan pitänyt käydä… No, sitten käydään sekin tässä nopeasti.”

On kyllä myös kehuttava joitakin opettajiamme ja sanottava, että mielenkiintoisia luentoja alkaa olla yhä tiheämpään. Mieliaineitani tänä lukukautena on muun muassa journalistin etiikka, venäläinen kirjallisuus ja logiikka. Opiskelevatkohan suomalaisetkin journalismin opiskelijat logiikkaa? Ei sillä, että sitä välttämättä erityisesti kannattaisikaan opiskella. Mutta henkilökohtaisesti minun mieleeni siinä on juuri sopiva yhdistelmä filosofiaa ja matematiikkaa.

Mielenkiintoista voisi olla mm. myös analyyttinen journalismi, jos opettajan kanssa olisi käynyt parempi tuuri. Mutta tästä aineesta saan nautiskella kotona, kun kirjoittelen viikottaisia analyyseja. Meillä on tässä aineessa yhden luokkalaisen kanssa diili: minä tutkin aineiston ja kirjoitan tekstin ja hän tekee kieliopillisen editoinnin (mikä ei sekään ole aina minun tekstieni jälkeen mikään ihan pikkuhomma) ja sitten me laitamme molemmat nimemme alle. Tämä ratkaisu tyydyttää meitä kumpaakin. Koulutöissä tuntuu ylipäätään olevankin nyt enemmän järkeä kuin ensimmäisenä vuonna. Kuivaharjoittelusta on siirrytty nyt lähemmäs kenttää.

Muttei opiskelua ilman lorvailuakin. Kävelin eilen illalla kotia kohti pitkin Sretenskii bulevardia. Tuon puistokadun varrella istui kaksi nuorta miestä, jotka iloisesti toivottivat minulle hyvää lähestyvää juhlapäivää. Kysymykseeni mistä juhlapäivästä mahtoi olla kyse, he vastasivat, että uudesta vuodesta. Tuo vastaus jäi pitkään harhailemaan mieleeni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että he ovat tavallaan oikeassa. Vaikka nyt tuntuu siltä, ettei koulutyöt koskaan lopu ja syksy edessä näyttää ikuiselta, niin aina lopulta aika kuitenkin johonkin livahtaa. Sellainen taipumus sillä on. Pian sitä huomaa, että uusivuosi onkin jo huomenna.

Siis hyvää lähestyvää juhlapäivää! Ja olkoon sen lähestyminen hyvää aikaa. Lähden tästä nyt tavaamaan Pushkinin mustalaisrunoa iltasaduksi huomista seminaaria varten. (Sitä miestä ei kyllä ole turhaan kehuttu.)

Viikonloppu Moskovalaisittain

Pitkän pikkukaupungeissa vietetyn loman jälkeen suurkaupunki ahdisti tätä paluumuuttajaa taas tuttuun tapaan ja päätin karata sunnuntaina pois kaupungista. Niin teki ilmeisesti moni muukin (myös Medvedev postaili facebookissaan sunnuntaina sienestyskuvia), sillä äänestysprosentti sunnuntaisissa Moskovan kaupungin duuman vaaleissa oli säälittävät 21%. Odotetuin oppositiopuolue Jabloko ei saanut yhtään paikkaa näkyvästä vaalikampanjasta huolimatta; Moskovan kaduilla ei tuntunut koko viime viikolla muuta näkyvänkään kun Jablokon vaalimainosten jakajia. Olin ensin toiveikas viimeviikolla nähdessäni heitä joka kadunkulmalla, mutta lieventäväksi tekijäksi ilmeni se, että kävelevät mainokset oli melkein ainoa mahdollinen tapa tuolle puolueelle olla esillä, sillä kaupungin mainostauluihin heillä ei ollut asiaa.

Sen lisäksi, että metsä paransi kaupunkiahdistuksen hetkessä, se tuotti myös tällaista tulosta:

Metsäretkelle vastapainoksi koin viikonloppuna vauhdin hurmaa ja jännitystä ystäväni kyydissä ajellessamme pitkin Moskovaa. Autosta käsin paljastuivat myös kaupungin todelliset mittasuhteet. Nyt sen todella käsitän – HIRVEÄN suuri! Yleinen mielipide näyttää myös olevan, että kaupungin suuruutta on kompensoitava auton koolla – mitä suurempi, sen parempi! Ja tietysti mitä suurempi auto, sen oikeutetumpaa parkkeerata jalkakäytävälle.

Melko tuoreen ajokortin haltijana voin myös ilmoittaa, etten mistään hinnasta lähde Moskovassa auton rattiin. Keskustelin tästä aiheesta damaskoksesta kotoisin olevan ystäväni kanssa ja perustelin rattilakkoani Moskovan kaduilla vallitsevalla liikennesääntöjen noudattamattomuudella. Ystäväni naurahti, teki uukkarin, ja oli sitä mieltä, että päinvastoin, Moskovassa on ihanan rauhallista ajaa, kun kuskit noudattavat sääntöjä ja ovat niin ennalta arvattavia. Kaikki on suhteellista. (Mutta tekevälle sattuu. En koskaan suoranaisesti epäillyt että huhut täkäläisen poliisin lahjomisesta sakkotilanteen sattuessa olisi valetta, mutta todettakoon tässä vaan, että nyt voin täydellä varmuudella todeta noiden huhujen olevan totta. Toisin kuin oikeudenmukaiseen maailmaan, usko omiin silmiin on kuitenkin vielä jäljellä.)

Ps. Koulusta sanon vielä vain että ”no comments”, sillä emme ole vieläkään saaneet lukujärjestystä. Joka ilta jännittyneenä odotan, että onkohan seuraavan päivänä tunteja. Sitä kun ei koskaan tiedä. Huhu kertoo että syy tähän viivästykseen ja tuntien perumiseen on taas (näitä oli useasti viimevuonna) koulussamme järjestettävät erilaiset ulkopuoliset tapahtumat. Vuokraamalla tiloja yliopisto hankkii rahaa. Ja silloin kun yliopisto hankkii rahaa, oppilaat eivät opiskele. Mitenkäs muuten yliopisto kannattaisi.

Paluu Moskovaan ja internetiin

Olin kerrankin ajoissa juna-asemalla, kiitos Pietarissa asuvan ystäväni, joka auttoi minut siellä päässä junaan kaikkine nyssyköineni; mm. länsisaharalainen teeastiasto, höyrytysritilä, räsymatto ja kassillinen erilaista epäilyttävää kirjallisuutta. Toisin sanoen tavarat, jotka olivat jääneet Pietariin ystävän nurkkiin lojumaan vuoden takaisesta Moskovaan muutostani saakka. Kello oli reilusti yli puolenyön ja yöjuna odotti jo matkustajia laiturilla. Nyt, pitkän Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen (lukuun ottamatta purjehdusretkeä Volgalla, josta kirjoittanen myöhemmin), tuntui lähes pakotetulta matkata takaisin suurkaupunkiin opiskelun pariin. Olin toki virittäytynyt jo paluuseen suomen kesän viiletessä, ja ollut osiltani innoissani Moskovaan lähdöstä. Joka tapauksessa haikeus loman lopusta ja lähdön tunnelma oli pesiytynyt nyssyköihini mukaan. Miksi sitä nyt taas halusikaan takaisin?

Pienen laiturilla odottelun jälkeen vaununi ovi lopulta aukesi ja sieltä hyppäsi iloinen, (ehkä hieman alkoholin iloittama) vaunuvahti, joka tervehti hymysuin junaa odottavia. Hän oli selvästi etelänmiehiä ja peräisin niiltä alueilta, joista tulevat harvoin ovat täällä pohjoisessa kovin pidettyjä. Hän tervehti heti ensin lämpimästi erästä nuorta pariskuntaa, jotka olivat myös laiturilla vartomassa junaan pääsyä. Kävi ilmi, että kyseiset mies ja nainen olivat viikko sitten tulleet Moskovasta Pietariin lomalle saman vaunuvahdin hoivissa ja olivat jo tehneet silloin tuttavuutta.

Venäjällä on kiva matkustaa junalla, sillä junassa tulee aina huolehdittu olo. Nimittäin RZD (Venäjän valtiollinen rautatiekonserni) ei liikaa säästä ihmisissä; jokaisessa junan vaunussa on aina oma vaunuvahti, jota venäjäksi kutsutaan nimellä «saattaja» (provadnik). Hän huolehtii matkan aikana niin lippujen tarkastuksesta, kuin teen tarjoilusta ja lakanoiden vaihdostakin. Hänen puoleensa voi kääntyä missä tahansa kysymyksissä matkan aikana. Hän on nähnyt kaiken. Tai sellainen mielikuva vaunuvahdeista minulle aina tulee. Kerran Murmanskiin mennessäni (huom. matka-aika noin kaksi vuorokautta) vaunuvahdiksi osui oikein tomera miespuolinen henkilö; hän komensi matkustajia minkä kerkesi ja luuttusi vaunun lattioita alituiseen. Näky oli huvittava, kun vaunuvahti esiliinassaan ja luuttuinensa kulki pitkin käytävää ja käski matkustajia sitä mukaan nostamaan jalkansa pois märältä lattialta. Lopulta koko vaunu istui muutaman minuutin ajan hiljaa oudoissa asennoissa jalat ilmassa, kunnes «saattaja» antoi luvan laskea ne takaisin maahan. Kukaan ei tohtinut uhmata hänen auktoriteettiaan, sen verran kovaääninen hän oli.

«Tännepäin, kaunokainen! Annas kun autan noiden kassiesi kanssa» huusi nyt vaunuvahti minulle junan ovelta ja tarkastettuaan lippuni saattoi minut oikean hytin ovelle. En muista milloin viimeksi olisin matkannut Pietari-Moskova väliä hyttipaikalla, sillä se ei suinkaan ole halvin tapa matkustaa näissä junissa. Halvempaa on istumapaikan lisäksi myös oivallinen makuupaikka avoimessa makuuvaunussa, jossa ei tosin ole hytin tuomaa yksityisyyttä. Nämä halvimmat hytit (jollaiseen minulla nyt oli lippu, kun muuta ei enää ollut tarjottavana viimehetken ostajalle) ovat nelipaikkaisia ja suhteellisen tilavia.

Päädyin samaan hyttiin laiturin nuoren parin kanssa ja he osoittautuivat kumpikin oikein mukaviksi. Tutustuttuamme hieman jaoin heidän kanssaan Moskovaan paluun sekavia tunnelmia. He olivat sitä mieltä, että konjakki auttaisi ja että uudelle tuttavuudellehan pitää muutenkin aina kohottaa lasi. Niin nuorimies lähti neuvottelemaan iloisen hyttivahdin kanssa salaisista konjakkikaupoista. (Ja kuinkas ollakaan hyttivahdilla oli kuin olikin avattu konjakkipullo henkilökunnan hytissään.) Pian jo palasi uusi tuttavani ostoksilta mukanaan muovimukit ja pieni coca-cola puollollinen konjakin näköistä ja makuista juomaa. «300 ruplaa, vain teille!» oli vaunuvahti kuuleman mukaan todennut. Ja tiennyt myös, ettei tähän junavuoroon tule tarkastajia, ja niin ollen uudesta savuttomasta laista huolimatta antoi kärsimättömien matkustajien sauhuttaa valvovan silmänsä alla vaunujen välisessä eteistilassa.Ja kuinkas ollakaan, junamatka Moskovaan sujui rattoisasti ja tämä suuri siirtymisriitti ei tuntunutkaan yhtäkkiä enää niin haikealta. Päinvastoin, nyt sen taas muistin, tämänhän takia sitä tänne halusi takaisin! (Ei halvan konjakin siis, vaan ihmisten!)

Toinen muistutus paluusta vieraaseen valtakuntaan.

Paluun jälkeen seuraavana päivänä oli suunnattava heti yliopistolle. 1.syyskuuta vietetään Venäjällä opiskelijoiden päivää ja silloin on tapana kaikkien koulujen ja koulunmielisten alkaa. Meidänkin yliopistollamme raikui tuona päivänä Gaudeamus, vaikka varsinaiset opiskelut eivät olekaan vielä alkaneet. Lukujärjestystä nääs ei kukaan vielä tiedä, sen paremmin opettajat, kuin oppilaatkaan. Ja saa nähdä miten pitkään sitä tulee odottaa. Kuulin jotain huhuja ensiviikosta.

Gaudeamuksenkin olisin saattanut kuulla, jos en olisi juuri viettänyt tuota vuotuista hetkeä (ja monta muuta hetkeä sen jälkeen) ulkomaalaisten opiskelijoiden osaston jonossa odottamassa pääsyäni korvamerkityksi. Siis rekisteröityäkseni. Eikä siinä jonottamisessa mitään, jos olisi jono ja jos tietäisi, minne jonottaa. Ilman sitä se on hieman hankalaa ja saattaa jopa käydä hermoille, jos on juuri palannut maasta, jossa tällaista kutsuttaisiin absurdiksi. Toisaalta muistan saman paperinpyörityksen jo muutamalta viimevuodelta ja niihin nähden kaikki on jo ihan lasten leikkiä, nyt tiedän sentään suunnilleen, mitä tuleman pitää. Ainakin jos on luottamista siihen, että asiat hoituu saman kaavan mukaan, kun aiemmin. Eli oikeastaan minun osani on jo aika helppo. Mutta katson myötätuntoisesti niitä jotka seisovat yliopistomme kolmannen kerroksen jonossa nyt ensimmäistä kertaa ja jotka vasta aloittelevat venäjän kieleen tutustumisen. Onnea matkaan heille, yritän auttaa minkä voin.

Vielä on sanottava, että oppia ikä kaikki ja viimevuoteen nähden on selvästi nähtävissä edistystä. Sillä tänä vuonna jonotushuoneen ovelle oli tuotu pöytä, jonka takana istuvat kaksi kokeneempaa ylipiston opiskelijaa jakamassa saapuville «jonotusnumeroita». Kuhunkin huoneeseen oli oma jonotuslistansa. Ehdin jo innostua ajatuksesta ja edistyksen suurista askeleista, kunnes numerolappu kädessäni astuin jonotushuoneeseen ja tajusin, että lapun voi heittää heti roskiin. Vanha kunnon «kuka on jonon viimeinen?» -kysymystekniikka nimittäin paljasti, että numerolla on tässä jonossa ihan turha elvistellä.

 

Näine hyvine lähetän terveisiä syyskuisesta Moskovasta ja ilmoitan jatkavani kirjoittelua tähän osoitteeseen niin kuin parhaakseni kykenen. Saa taas nähdä mitä tästä vuodesta tulee, niin henkilökohtaisella tasolla, kuin poliittisellakin. Elämme hyvin surullisia aikoja maailmalla ja niihin liittyen Venäjällä olo ahdistaa nyt allekirjoittanutta aika ajoin kovastikin. Eräs viisas mies kuitenkin sanoi siihen kerran, että lopulta on tärkeää, että me kaikki, tässä tapauksessa niin venäläiset, suomalaiset, kuin ukrainalaisetkin, ollaan yhdessä rakentamassa sitä parempaa maailmaa. 🙂

Ukraina arjessa

Venäjällä ja koko maailmassa eletään nyt historiallisia aikoja. Historiallisia siinä mielessä, että tämä aika tullaan myöhemmin muistamaan ja siitä tullaan kysymään historiankokeissa niin lännessä, kuin Venäjälläkin. Saa nähdä, minkälainen tulee silloin olemaan kysymyksenasettelu. (Kerroinhan jo, että opettajamme sanojen mukaan muutama vuosi sitten yliopistollamme historiankokeessa ollut kysymys ”miten totalitaarinen hallintojärjestelmä tuli valtaan Venäjällä 1900-luvun alussa?” oli tarkastuskomission kehotuksesta uudelleenmuotoiltava ilman sanaa ”totalitaarinen”)

Koko maailman katse on nyt suuntautunut Venäjään ja Ukrainaan. Suomessakin pohditaan, että kenen joukoissa tässä tulisi seistä. Keskustelua asian ympärillä on mielenkiintoista, välillä turhauttavaa ja usein suututtavaakin seurailla. Varsinkin kun kykenee jo seurailemaan sekä suomalaisia, että venäläisiä uutisia ja analyysejä. Johdattelua, ymmärtämättömyyttä ja suoranaista propagandaa on media pullollaan. Se on kai jo sanomattakin selvää. Sananvapauden tila on Ukraina-aiheen tiimoilta viimeaikoina ollut täällä muutenkin ahtaalla; uutissivustojen sulkemista ja muuta sellaista. Mutta myös Suomessa helposti tällaisessa tilanteessa heräävä venäläisviha kauhistuttaa minua. Ollaanhan nyt kaikki ihmisiksi.

Mutta se siitä saarnaamisesta. Ajattelin tässä hieman kertoa siitä, miten Ukrainan tilanne on täällä Moskovassa opiskelijaelämän arjessa näkynyt.

Ensinnäkin, Ukrainasta puhutaan paljon, tietysti. Usein kun käy ilmi, että olen ulkomailta, minulta halutaan tiedustella näkemystäni asiaan. Esimerkkinä toimikoon viimeisin kokemus, kun eräässä lähi- ja luomuruokaa myyvässä kaupassa keskustelu sujuvasti siirtyi hillopurkin sisällöstä Ukrainaan (vai pitäisikö sanoa Venäjään?), kun myyjää kiinnosti suomalaisen ystäväni kanta Krimin tilanteeseen. Keskustelua käydään siis joka puolella. Ja lännen, tässä tapauksessa tilanteen tullen myös suomalaisten opiskelijoiden, mielipide tietysti kiinnostaa. (Vastuullinen rooli meillä siis!)

Toinen silmiinpistävä tapaus olivat Krimin kansanäänestyksen jälkeisinä päivinä asuntolamme ikkunoihin ilmestyneet Venäjän federaation liput. Lounais-Moskovassa, metrolinjan viimeisen pysäkin tuntumassa on paljon asuntoloita, joista muutama kuuluu Moskovan valtiolliselle pedagogiselle yliopistolle. Krimin kansanäänestyksen odotetun tuloksen kunniaksi kaikkien näiden kyseisten asuntoloiden, joista yhdessä satun itsekin asumaan, ulkosivuja koristivat heti maanantaina juhlallisesti liehuvat venäjän liput. Näin spontaanilta vaikuttava jaAsuntola suureellinen reaktio suoraan sanoen yllätti kaikki odotukseni, ottaen huomioon myös sen, että iso osa näissä asuntoloissa asuvista ovat ulkomaalaisia. Ajattelin kuitenkin, että ilmeisesti tällainen suuri ja yllättävä opiskelijoiden poliittinen aktiivisuus on mahdollista, sillä onhan tämä tapahtuva ollut monia koskettava ja kiinnostava, ja yleinen mieliala Krimin kansanäänestyksen jälkeen Venäjällä oli hyvin positiivinen. Krimin liittämistä juhlittiin suurin joukoin ja kuulin muutamaan otteeseen sanottavan, että onneksi tämä tilanne laukesi nyt parhain päin, ettei minkäänlaista sotaa lännen kanssa tarvinnut aloittaa. Silloin monelle täällä Krimin kansanäänestys ja sen tulos merkitsivät jännittyneen tilanteen jonkinlaista päättymistä, eikä sen alkamista, niin kuin länsimaista mediaa tuolloin seuraava puolestaan olisi voinut ajatella.

Jo tyytyneenä tähän ratkaisuun olin tehnyt johtopäätökset yleisestä asuntolassa asuvien mielipiteistä Venäjän Kirimin politiikkaa kohtaan, kunnes korviini kantautui toisenlainen huhu; erään ystäväni ystävän asuntolahuoneen oveen oli kuulemma koputtanut porukka, mukanaan kasa lippuja. He olivat tiedustelleet, saisiko hänen ikkunaansa ripustaa Venäjän lipun, näin Krimin liittämisen kunniaksi. Tästä huhusta yllättyneenä päätin lähteä itsekin koputtelemaan huoneisiin, joiden ikkunoista lippuja roikkui ja kyselemään tämän symbolin tarkoitusta. Ensimmäisen oven avasivat ulkomaalaiset opiskelijat, jotka omasta, tai minun, huonosta venäjästä johtuen eivät oikein ymmärtäneet, mitä halusin, saatikka sitten että olisivat olleet jotain mieltä Krimistä. Seuraava kohde kuitenkin jo paljasti asian, jonka myöhemmin vahvisti myös asuntolan johtajatar; lippujen ripustamisessa ei suinkaan ollut kyseessä spontaani yksilöiden mielenilmaus, vaan yliopistomme jonkinlaisen opiskelijaneuvoston päätös. Tuo opiskelijoista koostuva neuvosto oli päättänyt osoittaa tukensa Krimin liittämiselle lippujen muodossa. Kyseessä ei siis ollut patrioottisten tunteiden suuri herääminen yksittäisten asuntolamme asukkien sydämissä, vaan yliopiston alaisen instituution (ja kaikella järjellä myös heidän rahoittamansa) tempaus.
Myös yliopistollamme on ollut jonkin verran puhetta aiheesta. Enimmäkseen kyllä oppilaiden itsensä kesken, kuin niinkään opettajien puolesta. Itse käsittelin Ukraina -aihetta myös eräässä koulutyössäni, jonka valmistelin ”journalistisen toiminnan periaatteet” -aineen puitteissa. (Tämä kyseinen aine on muuten yksi mielenkiintoisimmista tällä hetkellä, siitä tarkemmin myöhemmin lisää.) Työssäni vertailin Kiovan tapahtumien uutisointia suomalaisessa ja venäläisessä valtion omistamissa medioissa. Tiivistettynä lopputuloksenani oli, että erot olivat suuret, aina näkökulmasta sanavalintoihin asti. Esitykseni jälkeen kurssitoverini kiinnostuivat kysymään, kumpaa lähdettä itse pidän uutisoinnin kannalta luotettavampana ja objektiivisempana. Poliittisesti hyvin korrekti vastaukseni tyydytti heitä; olen oppinut pikkuhiljaa sopivaan maltillisuuteen vastauksissani. Myös opettaja halusi varmistua, ymmärränhän varmasti miksi Venäjällä on erityinen suhde Ukrainaan.

Olen ollut myös iloinen monesta rakentavasta rauhankyyhkykeskustelusta joita olen venäläisten tuttavieni kanssa viimeaikoina käynyt. Ilahduttaa välillä masentavien tilastojen keskellä huomata, että monia todella kiinnostaa kyseinen aihe ja moni myös osaa suhtautua mediaan kriittisesti. Se kun ei ole ihan itsestäänselvyys. Harvalle täällä opetettiin mediakriittisyyttä koulussa, toisin kuin minulle.

Tilanteen seuraaminen jatkuu, niin uutisten, kuin Moskovan arjenkin kautta. Toivotaan ennen kaikkea rauhaa.

Rauhanmarssi

Moskovassa marssittiin lauantaina suurella joukolla Ukrainan rauhan puolesta. Arviot marssille osallistujien kokonaismäärästä heittelevät kymmenillä tuhansilla, mutta lähimmäs osuvat varmasti puheet noin 50 000 osallistujasta. Tunnelma oli odotukset ylittävän lämmin ja jopa juhlallinen; Moskovan kadut hiljenivät hetkeksi autojen jylinästä ja täyttyivät värikkäällä, iloisella ihmisjoukolla. Moni osallistuja itsekin hämmästyi marssijoiden paljoudesta ja muutamaan otteeseen taputti joukko itselleen haltioituneena käsinkosketeltavasta yhteenkuuluvuuden ilmapiiristä.

миру мир, rauhaa maailmalle

Erilaiset oppositioryhmät anarkisteista pieniin puolueisiin olivat myös saapuneet paikalle lippuineen ja iskulauseineen, aikeinaan tuoda esiin omia aatteitaan; kuka huudattamaan luokkasodasta ja kuka antifasistien taistelusta. Nämä äänet kuitenkin hukkuivat nopeasti siihen suureen ihmisjoukkoon, jossa jokainen oli tullut edustamaan itseään rauhanaatteen puolesta. ”Minulta kysytään usein, että miksi minä aina käyn näissä marssiessa ja mielenosoituksissa, ja minä vastaan, että siksi että täällä samanhenkisten joukossa sielulla on hyvä olla!” selitti pieni mummo tohkeissaan, haukaten suklaalevyä ja tarjoten sitä vierustoverille. Hänellä oli mukanaan käsinkirjoitettu plakaatti, josta pienen tavaamisen jälkeen sai lähes selvää, se kritisoi Putinin itsevaltiutta. ”Tuosta puuttuu yksi kirjain”, huomautti viereinen rouva kohteliaasti luettuaan kyltin. Monet kokeneet mielenosoittajat kehuivat tunnelmaa ainutlaatuiseksi ”sitten vuoden 2012” (jolloin Moskovassa järjestettiin suurmielenosoitukset vapaiden vaalien puolesta ja Putinin presidenttiyttä vastaan) ja olivat tyytyväisiä sekä mielenosoittajien että poliisien käyttäytymiseen.

Kaikki sujui rauhallisesti huolimatta aikaisemmin suurta huolta herättäneestä kahden vastakkaisen marssin reittien risteytymisestä. Moskovassa liikkui samaan aikaan myös Putinin politiikkaa tukeva kulkue, jonka reitti suunnitellusti kohtasi rauhanmarssin kanssa.

Uutta yhteishenkeä ja toivoa mukanaan ihmiset lähtivät kohti lauantai-illan viettoa. Nyt jäädään odottamaan, mitä seuraavat päivät ja tuleva tuo tullessaan ja toivotaan rauhanomaista ratkaisua Ukrainan konfliktiin. Kaikki on vielä mahdollista. Mutta mieltä lämmittää se, että Moskovassa kerääntyneet ihmiset tekivät selväksi sekä toisilleen, että muulle maailmalle, että täällä halutaan rauhaa. Putinin Ukraina-politiikka ei ole Venäjällä vallitseva ainoa mielipide. Pussy Riot -ryhmän Maria Aljohinan lauantaisen esiintymisen sanoja lainaten: ”Olemme kokoontuneet tänne rauhan puolesta, ja se on rehellisin iskulause, joka historiassa on koskaan ollut.”

Мне не нужна война! En tarvitse sotaa!

(Teknisistä syistä yllä oleva juttu päätyi tälle sivustolle vasta tänään, vaikka käsittelee viime launatain tapahtumia, pahoitteluni.)

Terveisiä Moskovasta!

On taas kulunut suuri tovi viimeisestä hetkestäni blogini kanssa. Vaan tässä ollaan taas!

Ensimmäisen tenttiviikon jälkeen tammikuun lopussa mietin vakavasti jatkosuunnitelmaa. On sanottava suoraan, että olin jo moneen otteeseen valmis jättämään Moskovan ja täällä opiskelun taakse. Syksyllä itselleni asettamani tavoite sinnitellä ensimmäisen lukukauden läpi oli saavutettu ja tentit (onnistuneesti!) suoritettu. Ensimmäinen lukukausi yliopistossa ei ollut tuntunut kovin mielekkäältä, eikä pimeä ja märkä Moskova houkutellut, vaan päinvastoin tuntui luotaantyöntävältä. Molemmat sielun- ja kielenkumppanini, sekä samalla huonetoverini päättivät lopettaa opettajien perässä juoksemisen (jota arvosanan saaminen konkreettisesti usein tarkoittaa) ja vaihtaa maisemaa. Heidän päätökseen keskeyttää opinnot tuntui vaikuttavan eniten juuri pettymys ja turhautuminen yliopistoon. Samanlainen ajatus velloi myös minun mielessäni ja luulen etten koskaan aiemmin Venäjällä opiskeluni aikana ole niin paljon halunnut lähteä käymään kotikunnilla, kuin tuon ensimmäisen koeviikon jälkeen halusin. Siksi lähdinkin suorinta tietä Murmanskin kautta ylittämään rajaa…

Vaan kuinkas sitten kävikään? Niin, että täällä sitä taas ollaan, Moskovassa! Loppu hyvin kaikki hyvin siis, loma teki tepposensa, eikä itsepäisyyteni (joka lukukauden viimeisten tiiviiden opiskelukuukausien aikana oli jo vähällä väistyä tieltä) antanut minun lopettaa lukuvuotta kesken, vaan päätin antaa uudelle lukukaudella ja kevääseen päin kääntyvälle Moskovalle vielä mahdollisuuden. Saavuin siis loma jälkeen Tolstoilla kuuliaisesti takaisin Leningradin asemalle, myöhästymättä montakaan päivää koulun alkajaisista.

Ja se kannatti! Lomalta paluun saatteleman muutaman ikävänsekaisen viikon jälkeen (totutteleminen suurkaupunkiin ja koulurytmiin vie loman jälkeen aikansa…) Moskova alkoi pikkuhiljaa herätä minulle taas henkiin. Auringon säteet ovat alkaneet vaellella useammin täällä kerrostaloviidakon sokkeloissa ja yliopiston uusi lukukausi on yllättänyt positiivisesti tarjoamalla uusia mielenkiintoisia kursseja; ylä-asteen mieleen tuovien yleisopintojen sijaan kevään lukujärjestys keskittyy jo selvästi enemmän journalismiin. On journalistiikan teoriaa ja perusteita, kirjallisuuden historiaa, politiikan tutkimusta, sosiologiaa ja taloustiedettä median näkökulmasta (viimeisen olen nimennyt ”miten rikastut media-alalla” –kurssiksi, josta kirjoitan lisää myöhemmin…) ja tietysti suureksi ilokseni myös venäläisille suunnattu pilkutus- ja oikeinkirjoituskurssi. Mielenkiintoinen on myös tietokonekurssi, joka on pyhitetty Adobe InDesign –ohjelman käytön opettelemiseen. Ainoa ongelma vain on, ettei yliopiston muutamasta tietokoneesta yhdessäkään ole tätä kyseistä ohjelmaa. Vaan sehän on sivuseikka.

Yleisesti ottaen opiskelut tuntuvat nyt suureksi osaksi mielenkiintoisilta. Samoin Moskova, joka päivä päivältä aukeaa enemmän sitä tutkivalle. Olen nyt henkisesti ja fyysisesti taas valmis ja innoissani jatkamaan raportoimista kokemuksistani täällä suurkaupungissa kaikille siitä kiinnostuneille. Siis pikaisiin kirjoitteluihin taas!

PS. Tänään hyvää naistenpäivää naisille ja muille! Tämä suuri juhla otetaan täällä asiaankuuluvalla vakavuudella ja sen kunniaksi on pyhitetty kokonaiset kolme vapaapäivää, joita yleensä jaellaan hyvin säästeliäästi. Myös tradition mukaisesti luokkamme miespuoliset henkilöt järjestivät naispuolisille eilen kakkukestit. Tosin suurin osa luokan tytöistä oli dietillä (Kuumin puheenaihe myös välitunneilla nykyään. Täytyy ehkä itsekin kokeilla, jotta osaisin osallistua keskusteluun…) eikä poikien harmiksi haukannut herkuista palaakaan. No, jäipähän enemmän meille muille (minä+1).

Kuzino

Moskova on uuvuttava kaupunki. Pitkät välimatkat, liikenne, metro, tungos… koulu! Pieni pakomatka silloin tällöin virkistää mielen. Tässä pieni kuvareportaasi muutaman viikon takaa Kuzinon kylästä, jossa kävin ystäväni kanssa maistamassa puhdasta lunta.

Noin 400 kilometrin päässä Moskovasta ja neljän kilometrin päässä Kuzinosta hyppäsimme auton kyydistä ja jatkoimme matkaa määränpäähämme jalan. Ei ainoastaan kävelemisen ilosta, vaan siksi, ettei autolla tämän lähemmäksi pääse. Loppumatka kylään on käytävä traktorilla, hevosella tai jalkaisin.

Kuva: Denis Petrov

Kuzinon kylässä on nykyään enää kaksi asuttua taloa. Loput ovat vain muistuttamassa kylän menneistä virkeistä vuosista. Mutta niitäkään ei ole enää monta, sillä suuri osa on palanut pois. Muun muassa koulurakennuksesta on enää vain muisto (muutamien) ihmisten mielissä.

Kuzinon kylä ei ole viionloppuretkemme kohteenamme sattumalta, vaan tulimme tänne tarkastamaan ystäväni tonttia. Hän osti Kuzinosta vuosi sitten pienen pläntin maata, eksyttyään tänne tutkiessaan sukunsa juuria. Tyhjää maata keskellä tyhjyyttä!

Seisoimme hänen tontillaan polvet lumessa ja tunsimme olomme juhlallisiksi. Suunnittelimme suureellisesti saunan paikkaa.

Tässä on samalla jotain kovin absurdia ja jollain lailla hyvin symbolista; haaveilla talon rakentamisesta kylään, jossa talojen on enää tapana lahota pystyyn.

Kuva: Denis Petrov

Mutta Kuzinon kylässä on sentään vielä elämää. Samaa ei nimittäin voi sanoa kaikista tämän seudun kylista, joista osa on täysin autioitunut. Täällä olisi idän länkkärielokuville oivia maisemia; autioita tehtaita, vanhoja kirkkoja, kivetettyjä kyläteitä (ystäväni kuvaili tämän niin elävästi, että melkein näin sen omin silmin, vaikka nyt tie oli täysin lumen peitossa…)

Hienoista maisemista huolimatta kulttuurimatkamme suurin ihme oli tietysti alkuasukkaiden kohtaaminen! En ole pitkään aikaan nähnyt kenenkään kertovan tarinoita niin elävästi, kuin nämä yöpymispaikkamme emännät. Uuninpankkolla köllien ja sieltä huudellen he juorusivat viimevuosien tärkeimmät tapahtumat; karhunkohtaamisia, uskomattomia hillasaaliita ja kylähullujen tempauksia. Sekä muunmuassa kylällä kiertänyt huhu suomalaisista sulhoista ja heidän kaupustelemista ”eliitti-kivistään”!

Muistui mieleeni kaikenlaiset tarinankerronnan kurssit takavuosien teatteripiireissä. Ja nyt olen vakuuttunut, että tarinankerronta on upea laji. Eivätkä tämän lajin gurut asu Intiassa, vaan täällä!

Nauroimme itsemme uneen, ja jatkoimme seuraavana aamuna matkaamme takaisin kohti nyt kaukaista Moskova-planeettaa.